On se vaan kumma miten kaltaiseni virkaheitto lusmuilijakin onnistuu aikatauluttamaan elamansa niin kiireiseksi ettei tahdo ehtia edes henkea vetamaan valilla. Tai ehka olen vain tavallista saamattomampaa sorttia, en tieda. Keskeneraiset projektit eivat valmistu ilman etta niita joku tekee loppuun, ei vaikka kuinka niita tuijottaisin ja manailisin. Mikali Joku haahuilee sinun kotikulmillasi, voitko muistuttaa hanta etta taalla olisi pari pikku hommelia kesken...
Lupaamani Suuri Arvonta on nyt kuitenkin suoritettu, tana aamuna, Miehen suosiollisella avustuksella. Paperilappukourallisesta han nosti ylos yhden ja luki aaneen voittajan nimen...
- Pööstal!
- ??? Sanotko uudestaan...
- Pööstal!
Eli siis suomeksi PIRSTALE! Onnittelut kovasti, laitathan jotakin yhteystietoja tuossa oikealla olevaan sahkopostiin. Kaikille stalkkaajille sitten tiedoksi etta henkilo, joka kulkee ensi talvena Hyvinkaalla FBI-pipo silmilla onkin oikealta nimeltaan Pirstale. Ja miljoonat kiitokset viela kaikille viidelletoista vastanneelle, oli hauskaa poukkoilla perassanne pallon ympari. Seuraava juhlava arvonta suoritetaan sitten viidenkymmenentuhannen kavijan jalkeen, jotakuinkin vuonna 2016 tai niilla main. Pysy siis kuulolla!
Viime viikolla rikki menneen kymmen tuhannen blogivierailun johdosta riemastueena paatin jarjestaa pienimuotoisen blogistanianymparysmatkan elikka virtuaaliaallon. Matkalle toivotetaan tervetulleiksi mukaan kaikki suomenkieliset bloggaajat ja blogien lukijat Urajarvelta Ushuaiaan ja Tohmajarvelta Timbuktuun. Jata siis nimimerkkisi ja paikkakuntasi kommenttiboksiin ja katsotaan saammeko aikaan ketjun koko maapallon ympri. Kaikkien vaivaa nahneiden kesken arvon upean ja yksilollisen paahinesetin, jota ei varmasti tule vastaan kulmillasi kovin usein ja jota yllaolevissa kuvissa esittelee sivupersoonani. Settiin kuuluu poliisinsininen lippalakki seka harmaa/viininpunainen pipo talviolosuhteisiin. Paahinesetin ovat sponsoroineet seinanaapurini, jotka ovat molemmat kyseisessa lafkassa toissa. Aitoa kamaa siis. Viimeinen matkustuspaiva on 23. toukokuuta. Matkustajia pyydetaan siirtymaan portille yksi...
Muutaman viime vuoden ajan viettamani vapaaehtoinen erakkoelama alkaa talta osin olla lopuillaan. Patterit on ladattu. Olen kyllastynyt omaan seuraani koska ole lainkaan niin hauska ihminen kuin kuvittelin olevani. Eparoiden naputtelen tuttujen puhelinnumeroita ja otan varovasti kontaktia. Vaivautunut hiljaisuus luurin molemmissa paissa vaihtuu nopeasti tutuksi kalkatukseksi ja menneiden vuosien tapahtumat kerrataan pikavauhtia.
Yllatyksekseni ja lievaksi pettymyksekseni maailma on pyorinyt mukavasti radallaan, siita huolimatta etta en ole asiaa ollut henkilokohtaisesti viime aikoina valvomassa. Ihmiset ovat lisaantyneet ja kuolleet pois, eronneet, muuttaneet ja vaihtaneet tyopaikkaa silla aikaa kun mina olen tutkiskellut omaa napanoyhtaani.
Yksi asia nayttaa yhdistavan tuttaviani maailmalla, koto-Suomessa ja taalla jenkkilassa. Rintasyopa nimittain.
No terve, terve, vastaa koulukaverini Italiasta iloisella aanella. Mitas tassa, miehen kanssa painetaan duunia, lapset kasvaa. Vanhukset Suomessa ovat viela hyvassa kunnossa, kaikki on hyvin. Ai niin, viime vuonna sairastin rintasyovan. Tana vuonna lahdetaan Irlantiin lomalle.
Moi vaan pitkasta aikaa, skypettaa toinen ja kertoo jossain asunnonvaihdon ja Suomen lomien valissa saaneeensa rintasyopadiagnoosin marraskuussa. Mutta jatkaa siita sitten sujuvasti uuteen koiranpentuunsa.
Sana rintasyopa narskahtaa inhottavasti hampaissa ja saa olon tukalaksi. Viimeksi kun tarkastin, se oli pelottava sana joka kuiskattiin kammenen suojassa ja pitkien katseiden saattelemana. Se pelotti. Se polttomerkitsi. Se tarkoitti samaa kuin kuolemantuomio.
Ja yhtakkia se tulee vastaan kaikkialla. Kasuaalisti. Etelan loman ja koiranpennun valissa. Eiko sita enaa pelkaa kukaan muu kuin mina?
Onnistuin, muihin kiireisiin vedoten lykkaamaan omaa seulontamammografiaani lahes kolme vuotta. Viime viikolla nakki kuitenkin napsahti ja vaikka kuinka yritin viela rimpuilla niin mentavahan sinne oli. Hampaiden valista pahaenteisesti vihellellen tein matkaa sairaalan rontgenosastolle ja lapsellisesti kiukutellen potkin katukivia mennessani. Kuten olen jo ennenkin maininnut, en erityisemmin pida sairaaloista enka sairastamisesta. Ajatuksessa, etta minun pitaa menna tarkastamaan etta josko kropassani kasvaa syopa on jotain periaatteellisen vaaraa. Sitapaitsi bipolaarisen hypokondrikon suurin pelko on se, etta han olisikin oikeasti sairas eika voisi enaa nautiskellen keskittya oireilemaan itse valitsemiaan tauteja.
Hississa painauduin pelkurimaisesti viimeiseen nurkkaan ja tuijotin itsepintaisesti nappularivistoa, valttaen tiukasti edes vilkaisemasta huivipaiseen naiseen vieressani. Minua oksetti ja vitutti, vitutti ja oksetti enka osannut paatta kumpaan keskittya.
Mita helvettia ma taalla teen, kyselin itseltani. Enhan ma tanne kuulu, vitun rintasyopapotilaiden joukkoon!
Odotushuoneessa minut otti vastaan tekopirtea kaksikymppinen hevoshampainen typykka, joka oli paattanyt piristaa poloisten rintasyopakandidaattien paivaa olemalla mahdollisimman tekopirtea.
Heeeeei vaaaaan, mina olen Lucy ja mina kirjaan sinut sisaan tanaan, han liversi korkealta ja kovaa niin etta odotushuone raikui.
Joo, olet myos myohassa, mutisin kyllastyneesti kulmieni alta kyraillen. Mun aika oli vartti sitten.
Hyva on, hyva on, oli hyvin lapsellista kiukutella ja osoittaa mieltaan tyttoselle joka tekee vain tyotaan, mutta siina tilanteessa en pystynyt parempaan.
Kun puolta tuntia myohemmin paasin sisalle tutkimushuoneeseen oli paastani sammunut viimeinenkin jarjenvire ja puhisin kiukkuani kuin raivo harka. Periaatteessahan minulla ei ole mitaan sita vastaan etta daisareitani rutistellaan tai niita valokuvataan, by all means. Mutta asiayhteys jotenkin latisti juhlatunnelmaa ja siita rutistelemisesta... joku tolkku sentaan pitaa siinakin olla. "Me rutistamme koska valitamme!" ilkkui takaseinalle liimattu vaaleanpunainen kyltti ja sai minut nakemaan tahtia. Kirosin kuin turkkilainen lasilevyjen tiukassa syleilyssa ja jurputin rontgenhoitajalle koko loukatun koskemattomuuteni voimalla.
Mita vittua, ala saatana rutista. Ihmetteletko yhtaan miksi naiset eivat tule vapaaehtoisesti tallaisiin testeihin? Mita, toinen kuva? Kylla nyt jumalauta yksi pitaisi riittaa Ensi vuonna taas? En varmana tule kuin kymmenen vuoden paasta seuraavaksi, se on sata. Sovitaan etta tasta lahin sa kuvailet omasi ja ma kuvailen omani niin ei tule sanomista, jupisin viela oven raosta lahtiessani.
Uskoni karmaan, sielunvaellukseen ja veroviranomaisiin on hiipunut lahes olemattomiin, mutta olisihan sita pitanyt arvata mita moisesta kohtalon rienaamisesta seuraa. Kutsu uusintakuvauksiin epanormaalin loydoksen takia, tottakai. Vittu. Kesken terassiremontin.
Uusintakuvaus suoritetaan huomenna heti aamutuimaan ja toivoa sopii etta kyseessa on pelkka kyrsiintyneen rontgenhoitajan jarjestama kaytannon pila. Ihan varmuuden vuoksi ja asiasta paattavien jumalien lepyttamiseksi lahjoitin kuitenkin tanaan vaatimattoman rahasumman paikalliseen Roosa nauha- rahastoon.
Kohta menen suihkuun ja puhun tyttosille mukavia saippuoinnin lomassa. Sen jalkeen vedan tyylikkaasti nahat silmille ja toivon sammuvani mahdollisimman pian. Muuten ei ole unen tulosta tietoakaan. Sen verran vanhaa pelottaa.
Itsetutkiskelu on vaativa ja pitkalle kehittynyt masokismin muoto. Taman aforismin kehitin muutama paiva sitten, kun vimmaisen itsetutkiskelusession paatteeksi tulin siihen tulokseen, etta olen karttyinen vanha luuska. Kaantelin ja vaantelin mielessani tata loytamaani totuuden kultajyvaa enka ilahtunut siita juuri nimeksikaan. Ei ole kovinkaan mukavaa olla karttyinen vanha luuska, kokeilkaa vaikka itse jos ette usko.
Karttyinen vanha luuska on ihminen, useimmiten nainen, joka loytaa elamastaan mita mielipuolisempia ruikutuksen ja pahan mielen aiheita. Naita mielipahoja han sitten poyhii ja pollyttaa sairaassa mielessaan kunnes karttyisyys saavuttaa leimahduspisteensa ja luuska, nautinnollisesti puhisten, alkaa paastelemaan ylimaaraisia hoyryja viattomien ohikulkijoiden niskaan.
Jokaisen elaman polulle pudonneen onnen pienen papanan luuska kiertaa visusti kaukaa ja ummistaa viela silmansakin varmuuden vuoksi. Ankeaa ja harmaata on luuska rukan elama, mutta onneksi han ei sita joudu liian kauaa karsimaan. Luuskan elinkaari katkeaa siina viidenkymmenen ikavuoden jalkeen, yleensa lyhyen, mutta kivuliaan vitutusperaisen sairauden murtamana.
Itsetutkiskeluni sai alulle - S -lta saamani Hyvan Mielen Haaste. Mietin haastetta ja hyvaa mielta paivakausia kunnes tulin surkeana siihen tulokseen, etten edes muista koska olen viimeksi ollut hyvalla mielella. Nauranut kylla olen, makoisastikin, muiden munauksille ja onnettomuuksille. Mutta hyvaa mielta. Ei, sita en kylla muista tunteneeni.
Ja kuitenkin, mielihyvan aiheita on vuonna 2012 ropissut niskaan oikein kasakaupalla ja taysin ilman omaa ansiotani. Kuten niin usein ennenkin, on ollut pienesta kiinni etta meneeko kulloinkin kasilla oleva homma hanskaan vaiko reisille. Tana vuonna reidet ovat pysyneet kuivina ja hanska pullottaa, aivan Halvan Kiinalaisen Ennustajan lupausten mukaan.
Mikali en olisi karttyinen vanha luuska, olisin rehellisen onnellinen ja hyvalla mielella vaikkapa seuraavista ilon murenista.
Ensinnakin, Chicagossa eletaan nyt lampiminta talvea jotakuinkin 150:een vuoteen. Lampoennatyksia rikotaan solkenaan. Lampotila on kaupungin keskustassa flirttaillut siina viiden ja kymmenen lampoasteen kieppeilla koko 'talven' ja lunta on tainnut hitustella jopa kahdesti. (Hei sun heiluvilles, toteaa Suomessa asuva lukija ja alkaa vasaamaan kirjepommia heti pikimmiten.)
Viime viikolla hihhuloitiin viidentoista, kahdenkymmenen asteen lukemissa ja puoli kaupunkia pukeutui valittomasti juhlan kunniaksi shortseihin ja t-paitaan. Eilen huideltiin jo kahdenkymmenviiden paremmalla puolella. Puistossa teinitytot ottivat bikineissaan aurinkoa.
Tama siis kaupungissa, jossa esimerkiksi viime vuonna naytti parhaimmillaan talta.
Kukaan perheesta ei ole myoskaan ole ollut paivaakaan sairaana taman 'talven' aikana. Ei flunssaa, ei vilustumista, ei edes yhta vaivaista kuumepaivaa ole kenekaan mittarissa. Olemmekohan me jotenkin sairaita kun emme lainkaan sairasta?
Toiseksikin, tammikuinen neitsytvisiittini Manhattanille oli lyhyt mutta sitakin tehokkaampi irtiotto arjesta. Peruin viime tingassa suunnitelmani minkkiturkista ja havyttoman ihanista mutta epakaytannollisista korkokengista ja lahdin matkaan hieman matalammalla profiililla.
Amerikkalaiseen suorittajamentaliteettiin samaistuen olin lyonyt Google Mapsiin kaikki elokuvissa nahdyt ja kirjoista luetut nahtavyydet ja valmistanut itselleni optimaalisen kavelykartan. Empire State Building, Madison Square Garden, Rockefeller Plaza, Central Station, Brooklyn Bridge, Flat Iron Building, Chrysler Building, Wall Street, Times Square....You name it; been there, done that.
Reitin pituudeksi tuli 22.6 kilometria ja se suoritettiin yhden vuorokauden aikana. Hintana oli nelja, noin greipin kokoista vesikelloa seka kayttokelvottomaksi hionneet sukat. Vierailun kohokohta oli lounas aidossa, kulahtaneessa juutalisessa delissa, jossa pahaa, palanutta kahvia tarjoili ruma, lyhyt ja couperosanenainen vanhus. Reuben oli hyvaa ja ilmapiiri juuri mita odotinkin.
Ihastuin New Yorkiin heti ensi tapaamisella. Joka toinen vastaantuleva ihminen kiroili kannykkaansa kovalla aanella. Joka toinen sylki solvauksia vierustoverilleen naamatusten. Koskaan akaisemmin en ole kuullut sanaa fuck yhta useaan kertaan yhta lyhyessa ajassa. Luulen etta sopisin kaupunkiin kuin kala veteen.
Kolmanneksi, lievaa kiristysta ja kookkaamman puoleisia krokotiilinkyyneleita hyvaksi kayttaen sain aidin jalleen kerran vyottamaan kupeensa ja saapumaan luoksemme lapsenvahdiksi. Tassa tiivistelma kahden tunnin puhelusta.
-Aiti, sa et tajuu, ma olen niin vasynyt, mun taytyy paasta lomalle. Tulisit nyt. Ei kun tulisit nyt. Vittu, ma annan kakarat adoptoitavaksi jos sa et tuu. Ne on sun ainoita lapsenlapsia.No hyva. Ens viikolla sitten. Ma tuun vastaan. Tuotko Fazerin sinista kans. Kiitti, moi.
Aiti, sataneljakymmensenttinen mannertenvalinen risteilyohjus ei ole antanut valimatkan estaa hanta olemasta mukana poikien elamassa. Mummi saapuu matkalaukkuineen kerran, pari vuodessa kolmen kuukauden vierailulle ja on pitanyt taman talouden suklaassa ja ruisleivassa viimeiset kymmenen vuotta. 65-vuotiaan nuoren naisen tarmolla han painii sydamensa kyllyydesta poiken kanssa, vaantaa katta ja opettaa heita kayttamaan puukkoa ja nayttaa kuinka saadaan nuotio syttymaan. Pojat jumaloivat Mummia eika Mummi saa heista koskaan tarpeekseen. Kaiken sen ajan, tarmon ja hellyyden mita han ei osannut aikanaan minulle antaa, han antaa nyt lapsilleni. Voiko parempaa pyytaa?
Ennenkuin kukaan alkaa sovittelemaan Vuoden Vavypoika- mitalia Miehen rintapieleen niin voin paljastaa syyn, miksi han pystyy asumaan anoppinsa kanssa samassa taloudessa kuukausimaaria kerrallaan. Mieshan ei nimittain puhu sanaakaan suomea. Eika Mummi englantia. Todellinen win-win tilanne.
Suosittelen ottamaan huomioon Miesta valitessa.
Nelja paivaa Mummin saapumisen jalkeen livahdin Miehen vanavedessa minilomalle Thaimaahan. Kahden paivan pikavisiitti Bangkokissa oli tuskainen kokemus. Humalaiset suomalaisturistit yhdistettyina Silom Roadin halpoja tuotevaarennoksia suoltaviin kojuihin ja tunkkaisiin ping pong naytoksiin saivat ihoni kananlihalle. Yleisen suomikuvan parantamiseksi maailmalla ehdotan, etta Suomen kansalaisopistoihin otetaan ensi syksyn uutuutena pari ping pong kurssia vasta-alkajille. Ensinnakin, lantiopohjalihasten harjoittelu on tarkeaa meille synnyttaneille aideille. Ja toiseksikin, humalaiset turjakkeet pysyisivat kiltisti kotona ja olisivat kerrankin aidosti kiinnostuneita vaimonsa tekemisista.
Viikon lepoloma Bangkokin jalkeen sujui rauhallisesti hieronnan ja pitkien kavelyretkien merkeissa ja muiden vanhojen pierujen joukossa taalla.
Lomalta palattuani olin niin taynna tarmoa ja tuhinaa etta kaivoin kahdeksan vuotta kaapin katkoissa viruneet kansalaisuudenhakupaperit esille ja pistin menemaan. Kylla. Lopultakin. Olen vatvonut tuota kansalaisuusasiaa taalla vuositolkulla useitten suomalaisten ystavieni kanssa.
Kun ei millaan kehtaisi.
Mutta silla on puolensa.
Mutta jos joku saa tietaa.
No ei sita tarvitse kertoa.
Mutta. Ja miksi ei.
Jotakuinkin tahan tapaan keskustelu on edennyt, soutamista ja huopaamista, jossittelua ja kulmain alta kyylailya. Mutta nyt se on tehty. Tassa seison enka muuta voi.
Hullunkiilto silmissa ja kilpirauhanen kuumottaen jatkoin samaa rataa viela muutaman paivan. Paivitin CVni viime vuosituhannelta tahan paivaan ja hain hetken mielijohteesta toita. Tein firman veroilmoitukset. Pesin ikkunat ja vein talvivermeet varastoon. Hain uuden grillini varastosta ja kokosin sen, vaihdoin kukkiin mullat ja korkkasin takapihan terassikauden. Kaiken taman sain aikaan yhden viikonlopun aikana, kiitos rentouttavan loman. Nyt kylla tuntuu etta saattaisin olla jalleen pienen loman tarpeessa...
Sen lisaksi etta olen iloinen ja hyvilla mielin, olen myos taysin yllattynyt yhtakkia virvonneesta liiketoiminnasta putiikissani. Vuonna 2004 perustin, jarjen ja jarkevan tekemisen puutteessa yrityksen ja hetken mietittyani paatin ruveta myymaan valokuvauspalveluita viattomille amerikkalaisille. Amerikassahan kaikki on mahdollista ja jos laskiperseinen kotirouva paattaa ruveta kutsumaan itseaan valokuvaajaksi niin han voi sen vapaasti tehda. Yritykseni eli my pathetic little piss on business, kuten sita lempeasti nimitan, nousi horjuville jaloilleen lahes valittomasti ja vuonna 2008 tein enemman toita ja voittoa kuin kehtasin kenellekkaan tunnustaa. Ettei kommenttibokseissani riehuva Anonyymi Luuska nyt saisi tastakin aivoverenvuotoa niin mainitaan tassa yhteydessa etta kyseessa ovat kuitenkin hyvin vaatimattomat summat, joista ei muussa yhteydessa kannattaisi edes mainita. Mutta minulle liikevoitto merkitsi muuta kuin rahaa, se oli osoitus siita etta osasin ja etta olin hyva siina mita tein.
Sitten tulivat halvat digijarkkarit ja lama. Vuoden 2009 tammikuussa keikat loppuivat kuin seinaan, puhelin hiljeni ja sahkoposti tyrehtyi. Jo buukattuja ja maksettuja keikkoja peruttiin koko alkuvuosi, loppuvuonna ei ollut enaa mitaan peruttavaa. Vuonna 2010 olisin voinut kuulla nuppineulan putoavan. Vuosi 2011 oli ja meni. Ja sitten, bim. Juuri kun olin pakannut kamerani naftaliiniin, nakannut kayntikorttini kerayspaperilaatikkoon ja hakenut aivan oikeita toita, puhelin soi. Ja kohta uudelleen. Ja viela kerran. Yhtakkia maaliskuu on buukattu tayteen, huhtikuussa on enaa kolme vapaapaivaa ja enka tahdo saada kalenteriini mahdutettua edes pikaisia pedikyyrikaynteja.
Tassa kohtaa taistelen tietoisesti sisaista luuskaani vastaan ja sen sijaan etta valittaisin miten elama on kovaa ja kiire painaa, hymyilen varovasti vasemmasta suupielestani.
Noin.
Huh, olen viela hengissa. Saatan jatkaa harjoituksia.
Kun keski-ikainen, pullohartiainen, slipoveriin pukeutunut kirjanpitaja ottaa vaimostaan eron, niin mika on todennakoisyys etta hanen seuraava hoitonsa muistuttaa yllaolevan mainoksen torsoja?
Chicagolainen lakitoimisto kohautti vanhoollista keskilantta talla mainoskampanjallaan muutama vuosi sitten. Hyva idea mutta ei ehka sittenkaan.
Jos on vuosikymmenia naimisissa Matti Ahteen kaltaisen umpikieron pyrkyrin kanssa ja tuottaa Jussi Ahteen kaltaisen kusipaisen huumeveikon jalkelaisekseen, niin saattaisiko olla mahdollista etta ammassa itsessaan olisi jotakin vialla? Ja pahasti? Vai pitaisiko meidan ihan oikeasti uskoa etta sopivasti uutislahetyksessa liikuttunut Rouva Hyvin Vasynyt on tassa se epareilusti kohdeltu pikku rukka, joka on vuosikausia yrittanyt turhaan ottaa kontaktia ja sovitella asiaa?
Erottamisen syyna on kuulemma luottamuspula. No shit, Einstein? Luottamus ja Ahde ei mahdu samaan lauseeseen, ainakaan mun oikolukuohjelmassa.
Presidentti Obama jarjesti kotikaupunkiinsa kunnon bileet. G8 ja NATO pitavat yhdistetyn huippukokouksen ikkunamme alla toukokuussa ja koko kaupunki odottaa henkeaaan pidatellen mita tuleman pitaa. Mielenosoituksia, mellakoita, kyynelkaasua ja vesitykkeja nyt ainakin. Roskaa, rikottuja nayteikkunoita, rosvottuja liikkeita, tuhottua omaisuutta miljoonien ja taas miljoonien edesta. Talven ajan kohmeessa hytissyt Occupy-liike keraa voimiaan ja antautuu lammasmaisesti ammattihuligaanien vietavaksi. Retteloitsijat ja roskavaki rekrytoivat tyhmia, hyvauskoisia ja syrjaytyneita liikkeelle kuin persut aikoinaan. Pormestari kieltaytyy sulkemasta kouluja tai antamasta kehoitusta valttaa edes kaupungin ydinkeskustaa ja jarven rantaa, joka tullee olemaan myrskyn silma, vaan kehoittaa asukkaita ja liikkeenharjoittajia 'keep calm and carry on'. Justiinsa.
Eipa tullut mieleen etta lahettaisimme lapsosemme koulutielle naissa tunnelmissa. Olemme ylivakuuttaneet kotimme tuon toukokuisen viikon ajaksi ja nostamme kytkinta jo hyvissa ajoin. Mikali tyon jumalat ovat suotuisia ja pankkitili antaa myoten, suuntaamme aurinkoiseen Costa Ricaan. Luultavammin bunkkaamme kuitenkin Miehen sisaren kesamokilla muutaman sadan kilometrin paassa ja kauhistelemma tuhoja TVsta.
Etukateen asiaa on turha surra, olemme varautuneet parhaamme mukaan ja se tapahtuu mika on tapahtuakseen. Kuitenkin, jos minulla olisi piiruakaan asiaan sanomista, niin yllaolevan videon pusanneet kansankiihoittajat ja muut anarkistinperkeleet lahettaisin kymmeneksi vuodeksi tyoleirille ja sielta suoraan saunan taakse.
Marianne, Chicago, IL. Ilman omaa syytaan sivuilla esiintyvat satunnaisesti myos Mies, Esikoinen 10 v ja Kuopus 9 v seka sekalainen joukko sukulaisia, ystavia ja kylan miehia. Minut tavoittaa vaikkapa osoitteesta mariannem2010 miuku gmail piste com
